Dramaattinen otsikko ei kerro minun perhe-elämästäni, vaan se on jälleen yksi kirja, jonka luin. En tiennyt kirjasta enkä kirjailijasta mitään etukäteen. Kansikuva on jotenkin sen näköinen, että oletin kirjan olevan kauhua tai ehkä dekkari. Olikin perhedraamaa.
Myrskyisenä yönä vuonna 1964 lääkäri David Henry auttaa vaimoaan synnytyksessä. Norah synnyttää kaksoset, tytön ja pojan. Poika on terve, mutta tytöllä on Downin syndrooma. David haluaa säästää vaimoaan murheelta ja tekee nopean päätöksen, joka vaikuttaa koko perheeseen loppuiäksi. Hän pyytää sairaanhoitajaa viemään tytön laitokseen ja kertoo vaimolleen tyttären kuolleen.
Kirjassa edetään molempien kaksosten ja vanhempien elämää seuraten. David (isä) elää salaisuuksiensa kanssa ja uppoutuu valokuvaukseen, Norah (äiti) suree kuollutta tytärtään, pelastuu alkoholismilta ostamalla matkatoimiston ja harrastamalla syrjähyppyjä. Paul varttuu ilman sisartaan, rakastaa kitaran soittoa ja kapinoi vanhempiaan vastaan. Caroline (hoitaja, Phoeben "äiti") pelastaa tyttövauvan hoitolaitokseen joutumiselta, kasvattaa rakkaudella Phoeben omana tyttärenään ja taistelee tämän oikeuksien puolesta. Talon hän saa lahjoituksena entiseltä työnantajaltaan ja mieskin löytyy parkkipaikalta. Kaikki on niin sulavaa ja helpon kuuloista. Ja kaiken aikaa David saa valokuvia tyttärestään ja lähettää rahaa Carolinelle Phoebea varten. Eikä Phoebe kuole sydämen heikkouteen... Phoebesta kasvaa omaa tahtiaan nuori nainen, joka vähitellen itsenäistyy.
Yleensä viis veisaan kirjojen arvosteluista, mutta nyt lukaisin muutaman, sillä tämä on jo melko vanha kirja. Ei kovin hyviä arvosteluja, kauheasti ei olleet lukijat tykänneet. Ei tämä huonokaan ollut. 1960-luvulla on kyllä tämän kirjan perusteella ajateltu Downin oireyhtymästä aika karusti. Down-lapsia pidettiin henkisesti jälkeenjääneinä. Kouluunkaan heitä ei otettu. Ja kaikki vain siksi, että Down-lapset kehittyvät omaan tahtiinsa, hieman hitaammin. Tyhmiä he eivät ole!
Ei tämä suosikkikirjakseni noussut, mutta kyllä tämän ihan sujuvasti lukaisi.
Seuraava kirja ja seuraava kuppi kahvia odottavat...
Myrskyisenä yönä vuonna 1964 lääkäri David Henry auttaa vaimoaan synnytyksessä. Norah synnyttää kaksoset, tytön ja pojan. Poika on terve, mutta tytöllä on Downin syndrooma. David haluaa säästää vaimoaan murheelta ja tekee nopean päätöksen, joka vaikuttaa koko perheeseen loppuiäksi. Hän pyytää sairaanhoitajaa viemään tytön laitokseen ja kertoo vaimolleen tyttären kuolleen.
Kirjassa edetään molempien kaksosten ja vanhempien elämää seuraten. David (isä) elää salaisuuksiensa kanssa ja uppoutuu valokuvaukseen, Norah (äiti) suree kuollutta tytärtään, pelastuu alkoholismilta ostamalla matkatoimiston ja harrastamalla syrjähyppyjä. Paul varttuu ilman sisartaan, rakastaa kitaran soittoa ja kapinoi vanhempiaan vastaan. Caroline (hoitaja, Phoeben "äiti") pelastaa tyttövauvan hoitolaitokseen joutumiselta, kasvattaa rakkaudella Phoeben omana tyttärenään ja taistelee tämän oikeuksien puolesta. Talon hän saa lahjoituksena entiseltä työnantajaltaan ja mieskin löytyy parkkipaikalta. Kaikki on niin sulavaa ja helpon kuuloista. Ja kaiken aikaa David saa valokuvia tyttärestään ja lähettää rahaa Carolinelle Phoebea varten. Eikä Phoebe kuole sydämen heikkouteen... Phoebesta kasvaa omaa tahtiaan nuori nainen, joka vähitellen itsenäistyy.
Yleensä viis veisaan kirjojen arvosteluista, mutta nyt lukaisin muutaman, sillä tämä on jo melko vanha kirja. Ei kovin hyviä arvosteluja, kauheasti ei olleet lukijat tykänneet. Ei tämä huonokaan ollut. 1960-luvulla on kyllä tämän kirjan perusteella ajateltu Downin oireyhtymästä aika karusti. Down-lapsia pidettiin henkisesti jälkeenjääneinä. Kouluunkaan heitä ei otettu. Ja kaikki vain siksi, että Down-lapset kehittyvät omaan tahtiinsa, hieman hitaammin. Tyhmiä he eivät ole!
Ei tämä suosikkikirjakseni noussut, mutta kyllä tämän ihan sujuvasti lukaisi.
Ja perinteisesti: muutama kuppi kahvia, olkaa hyvä!
Seuraava kirja ja seuraava kuppi kahvia odottavat...
Huh...pelästyin lukiessani otsikon, mutta onneksi kyse olikin kirjasta...jonka nimen otin ylös ja aion sen lukea.:)
VastaaPoistaKieltämättä hurja otsikko... Pahoitteluni pelästyksestä, mutta onnitteluni lukulistalle laittamisesta :)
PoistaWau mitkä ihanat kuvituskuvat <3 Olen ihan rakastunut noihin!! <3
VastaaPoistaKirjaa olen monesti pitänyt kirjastossa kädessäni ja punninnut, lainaanko vai enkö... Vieläkään en tiedä, tuleeko joskus aika, jolloin tähän tarttuisin. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoista luettavaa, etkä ihan hirveästi tätä hehkuttanut...
Ruusukupilla ja pätkällä pitsiä saa paljon aikaan ;) Ei se mielestäni kertomuksena niin kummonen ollut... Tällä hetkellä luen tosin vielä huonompaa kirjaa... Ei kaikki nappaa, niin se vain on.
Poista